Kansan kallonkutistajat kaatopaikalle...

Nyt se sitten myrkyn lykkäsi! Pirullinen ja kansan syvimpiä tuntoja raapiva suunnitelma supistaa kansallispuistojen palveluja. Alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus se, että vuosittaisessa budjettisodassa lennätetään pöytään ehdotus, jossa nimenomaan kansallispuistojen sekä suojelu- ja retkeilyalueiden kunnosta vastaava väki tungetaan kairaan kaivelemaan lisäapetta työttömyyskorvausten lisukkeeksi.

Kyllä, taas kerran hallitusherrat ja -frouvat suunnittelevat Metsähallituksen porukan ajoa kilometritehtaalle ja Lapissa ne kilometrit ovat tunnetusti helevetin paljon pitempiä kuin kaupunkien asfalttisotureiden tallustamat kilometrit. Jep, pistetään Metsähallituksen väki yt-neuvottelemaan, ajetaan metsäläiskansan sielunmaisemat ja ainakin sataa kallonkutistajatuntia korvaavaa aluetta romukoppaan ja tehdään niistä turistien kaatopaikkoja.

Vuosikaudet Lapin erämaita kulkukoiran lailla kuljeskelleet eräketut selviävät kaukana kaikista palveluista. Eivät he välttämättä tarvitse autiotupia ja niiden antamaa suojaa, eivät tuvissa yöpyjiä odottelevia kaasuliesiä tai tervetulleita kaminoita lämmityspuineen. Tosin, jääräpäisinkin jängänkiertäjä arvostaa mitä tahansa suojaa silloin, kun kylmä ja ilkeän pureva tuuli puhaltaa tunturilaaksoissa ja vaakatasossa piiskaava sade suomii silmät sokeiksi.

Se osa kansaa, jota Metsähallituksen palveluiden supistaminen koskee eniten on se poppoo, joka ensikertalaisena tarpoo ylipakatut rinkat selässään eräoppaan avustamana Suomen sieluun, erämaahan. Ensimmäistä kertaa jalassa olevat vaelluskengät hiertävät rakot kantapäihin, jääkaapeista ei ole tietoakaan ja kännyköiden kuuluvuuskin on sitä sun tätä. Ja voi hyvä tavaton, paikallinen R-kioski on monenkymmenen kilometrin päässä. Uuden uutukaisuudessaan, parinkymmenen muun yhtä vaellusnoviisin kanssa, kokematon vaeltaja nauttii rauhasta ja hiljaisuudesta, puhtaasta ilmasta ja vedestä, kokemuksesta, joka on vertaansa vailla metelin ja roskan täyttämässä maailmassa.

Yöpymiset autiotuvissa kruunaavat kokemuksen, sillä hyvässä kunnossa pidetyt pitkospuut turvaavat vaelluksen ja jätteidenhuollosta on helppo pitää huolta, kun Metsähallituksen väki käy tyhjentämässä roska-astioiden lisäksi tuiki tärkeät paska-astiat. Kuivaa puuta löytyy tuvista noviisien iltasella poltella, hikiset ja sateesta märät vaellusrätit kuivuvat somasti tulisijan ylle viritetyillä naruilla. Hmm, myönnetään, osissa kansallispuistojen autiotuvissa on jo se meininki, että minkä tuot mukanasi, sen myös viet mukanasi. Reilu peli, sillä jos vaellat, vaellat luonnon ehdoilla ja jätät kaupunkilaiset roskatapasi etelään.

Erämaat, kansallispuistot, suojelu- ja retkeilyalueet ovat metsäläiskansan kirkko ja kallonkutistaja. Niihin ei kosketa ja viimeistään tässä vaiheessa on tarkkaan mietittävä, josko olisi aika syöksyä barrikadeille pelastamaan suomalaisen metsäsissin ja sissittären henkinen hyvinvointi.

Paras tapa olisi, taas kerran, heittää hallituksen heittiöt keskelle ei mitään. Alueelle, josta Metsähallituksen palvelut on jo vuosia sitten karsittu ja jossa autiotuvat maatuvat alinta tukihirttään myöten kivisessä maassa. Kärrätään hallituksen huithapelit selviämisreissulle Lappiin, hiertävissä vaelluskengissä, ylipakattu rinkka selkään ja armottomien säiden ja vielä armottomimpien lentävien ja verta imevien inisijöiden riepoteltaviksi. Reitti voisi käsittää ne alueet, joissa soiden pitkospuut ovat mädäntyneet aikoja sitten, kalliopolkujen tukikaiteet ovat ruostuneet puhki ja riippusillat ovat rojahtamispisteessä.

Olisiko mahdollista, että tällaisen vaelluksen aikana tunturituulet tunkisivat hallituksen heittiöiden päihin tietoisuuden siitä, mikä on todella tärkeää ja mikä todella turhaa? Ymmärtäisivätkö nämä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivät kansakunnan luottomiehet ja -naiset vihdoinkin sen, minkä tavallinen kansa on tiennyt aina? Luonto ja hiljaisuus parantaa.

Kuinka monta tonnia erilaisia masennus- ja rauhoittavaa pilleriä jää käyttämättä, kun kansa käy kallonkutistamisvaelluksillaan metsissä ja tuntureilla? Vai siitäkö tässä kaikessa onkin kysymys? Lääketeollisuus menettää euroja ja pillerit vanhenevat ja sulavat kolmansien maiden halpatyövoiman teollisuushalleissa. Suomen kehitysapu laskee nollaan ja hallitus joutuu tosissaan kaivamaan kansan kuvetta, jotta raha jatkaisi valumistaan kehitysmaihin, nyt tosin ilman työllistävää vaikutusta.

Metsähallituksen väki toimii suomalaisten kallonkutistajien, metsien ja erämaiden, apureina ja heidän työnsä on turvattava. Mitä tehdään sitten kun erämaat ovat kaatopaikkoina, vaeltamista yrittävät noviisit kelottuvat kuolleiksi kairaan ja kaupungit ja taajamat pullottavat mielensä sairauksiin uppoavista ihmisistä? Todennäköisesti ei mitään, taas kerran...