maanantaina, helmikuuta 21, 2011

Pikajunalla Helvettiin, mahtavaa palvelua...

Tästä tapauksesta olen kirjoitellut aikaisemminkin, tammikuussa, ja tapaus tuntuu sen kuin jatkuvan ja pulskistuvan suorastaan uskomattomiin mittasuhteisiin:

http://horinoitahelvetista.blogspot.com/2011/01/noyryytys-helvettia-te.html
http://horinoitahelvetista.blogspot.com/2011/01/sina-syo-liikka-pilleri-liikka.html

Arvauskeskuksen venäläislääkärin käsissä melkeinpä invalisoitunut ja arkkuliikkeen jonoon tuupattu naisemme pääsi kokemaan lisää yhteiskuntamme ammattilaisten ammattitaitoa. TE-nöyryytystoimiston virkailijan lähetteellä hän pääsi fysiatrian erikoislääkärin juttusille, jossa alkututkimusten jälkeen selvisi asiakkaan jo itse vuosia sitten toteama migreeni. Tämä migreeni oli arvauskeskuksessa diagnosoitu jäykän niskan ja olkapäiden aiheuttamaksi oireiluksi. Erikoislääkäri totesi, että kyseessä ei ole aivan vaaraton vaiva...

Asiakas käväisi magneettikuvauksissa, joiden tuloksena varmistui erikoislääkärin tutkimuksessa jo selvinneet lukuisat murtumat, joiden takia naisen liikeradat olivat todella pahasti rajoittuneet. Arviona tuli, että vielä muutama kuukausi, ja nainen olisi passitettu suoraan leikkaukseen.

Arvauskeskuslääkärin lähete fysikaaliseen hoitoon todettiin nyt vääräksi hoito-ohjeeksi ja nainen kertoi lääkärille ihmetelleensä sitä, että hän oli hirvittävän paljon kipeämpi hoitojen jälkeen kuin sinne mennessään. Lääkäri totesi, että väärä hoito todella pahensi vaivaa ei parantanut sitä.

Kun nyt kyseessä oli TE-nöyryytystoimiston lähete erikoislääkärille kuntokartoituksen osana, TE-nöyryytystoimisto maksoi kustannukset. Se, mitä TE-nöyryytystoimisto ei maksanut oli taas asiakkaan saama nippu lääkereseptejä, jotka olisi pitänyt noutaa apteekista. En varmasti vielä maininnut, että naisemme oli sosiaaliaseman asiakas ja siksi oikeutettu maksusitoumukseen, jolla apteekista saa noudettua hengissä pysymiseen tarvittavat nappiset. No, sossun asiakkailla ei ole oikeutta saada yksityislääkärin määräämiä lääkkeitä maksusitoumuksella, ainoastaan arvauskeskuslääkärin määräämät arvauslääkkeet.

Matka suuntautui ensin arvauskeskukseen, jossa ensimmäiseksi yritettiin saada arvauskeskuslääkäri kirjoittamaan erikoislääkärin antamat reseptit uudelleen arvauskeskusresepteiksi, jotta maksusitoumus kattaisi lääkkeiden oston. Luukulla oli toteamus, että yritetään, mutta viisainta olisi mennä suoraan sossulaan ja pyytää sieltä merkintä maksusitoumukseen, jotta se kattaisi myös tässä tapauksessa yksityisen erikoislääkärin määräämät lääkkeet.

Siispä marssimme sossulan luukulle, jossa syvästi pöllämystynyt esihistoriallinen reliikki-vahtimestari katseli silmät tapillaan reseptejä ja kuunteli sisäänrakennetulla kuulolaitteellaan selitystä. Suora toteamus oli, ettei sellaista voi tehdä ja kun sossulan päätös on maaliskuun loppuun asti, niin ei se nyt vain käy. Naisen edelleen vaatiessa, että reliikki ottaisi yhteyttä hänen sosiaalivirkailijaansa, reliikki soitti päivystäjälle, joka selitti reliikille, että naisen pitää mennä takaisin arvauskeskukseen ja pyytää sieltä paperi, jossa todetaan, ettei arvauskeskus pysty hoitamaan asiakkaan vaivaa ja siksi tarvitaan erikoislääkäriä.

Kuuntelimme silmät pystyssä pyyntöä ja mietimme ankarasti, että mitenkäs moinen asia selitetään arvauskeskukseen, vaiva, jota siellä ei kyetä hoitamaan. Huh, huh... Minun roolini tässä leikissä oli toimia naisen todistajana, sillä niin hulluksi touhu oli mennyt, että nainen tarvitsi jonkun todistamaan niitä hullutuksia, joihin hän päivittäin törmäsi. Ilman todistajaa, hänet olisi leimattu hulluksi ja tunnettu tosiasiahan on se, ettei hulluja tarvitse uskoa...

Mikäli TE-nöyryytystoimiston virkailija olisi älynnyt kirjoittaa jonkinlaisen vapaamuotoisen selvityksen syystä, miksi asiakas on joutunut lääkärirumbaan, asia olisi ehkä, mutta vain ehkä mennyt helpommin sossulan jakeluun.

Ennen TE-nöyryytystoimistoon menemistä nainen päätti vielä soittaa asiakasajalla sossulan virkailijalle, ohittaen täydellisen ammattitaidottoman vahtimestarin, ja varmistaa, että onko asia todellakin näin kummallinen kuin miksi se on nyt osoittautunut.

Onneksi puhelimen toisessa päässä oli kohtuullisen järkevä ihminen, joka ihmetteli naisen luukulla saamaa palvelua. Kyseessä oli rutiininomainen toimenpide, jonka varmistamiseksi virkailija tarvitsi ainoastaan naista hoitaneen fysiatrian erikoislääkärin yhteystiedot sekä TE-nöyryytystoimistovirkailijan nimen. Puhelun lopuksi sosiaalivirkailija kyseli, miten paljon asiakkaalle arviolta vielä tulee lääkäri-ja tutkimuskeikkoja ympäri kaupunkia, johon ainoa oikea vastaus oli se, että mahdoton tietää tällä hetkellä, mutta melkoisesti todennäköisesti. Virkailija myönsi asiakkaalle vielä muutaman kuukauden maksusitoumuksen bussilippua varten, joka on todellista säästöä matkakustannuksissa. Tähän saakka naisemme on kävellyt ja laskenut senttejä päästäkseen vaadittuihin tutkimuksiin.

Arvauskeskuslääkärin, jonka olisi pitänyt tehdä edes jonkin tasoisia, vaikka vain yksinkertaisia tutkimuksia, ainoa tutkimus oli se, kun hän kehotti asiakasta sulkemaan silmänsä ja viemään molemmat etusormet kohti nenäänsä. Siis hetkinen, aivan oikein, poliisien kännitestiähän arvaustohtori teki täysin selvälle potilaalle. Kumpi oikein oli epäillyttävässä humalatilassa, arvelisin että arvauslääkäri.

Samainen lääkäri muuten useammalla tapaamiskerralla tiuskaisi naiselle, että tämän tulee lopettaa tupakanpoltto. Naisellamme eivät sanat jäädy suuhun ja hän käskyyn vastauksena loihe lausumahan, jotta pitääkö hänen nyt, perhana soikoon, ruveta polttamaan voidakseen sen sitten käskystä lopettaa. Ei tykännyt arvauslääkäri vastauksesta, ei.

Mielessä pyörähti muutama ihmettely entistä oudommaksi muuttuneesta virastokäytännöstä. Jos kerran TE-nöyryytyskeskus tekee lähetteitä tutkimuksiin ja lääkäreille, niin pitääkö asiakkaiden sitten älytä mennä arvauskeskukseen hakemaan leimaa työnhaun uusimisesta?

Miten ja missä vaiheessa tämä tällaiseksi oikein meni ja mistä tämä muuttunut tieto on saatavissa, vai onko kyseessä vain kokemusperäinen tieto, jota ei kaikille jaeta...?

lauantaina, helmikuuta 19, 2011

Suomi-pojat ja -tytöt rähinämarssille...

Ei hemmetin hemmetin hemmetti, jotain tarttis tehrä. Miten olisi mielenosoitus suomalaiseen tyyliin? Ai, mikä se sellainen on? Emmä vaan tiärä, en oo koskaan nähnynnä sellaista...

Alla muutamia ehdotuksia mielenosoituksiksi ja keinoja, joilla niitä voisi saada tunnetuksi mediassa:

TE-nöyryytystoimiston käytäville voisivat kaikki raivoisan työllistämisen uhreiksi joutuneet tulla paiskimaan kaikki turhat työhönosoitukset työpaikoista, jotka on jo aikoja sitten täytetty. Samaan syssyyn olisi varmasti aiheellista paiskia erilaisten työllistämiskurssien oudot ja edelleen käsittämättömät kurssiaineistot, materiaalit ja osallistumistodistukset.

Arvauskeskusten lattioille taas voitaisiin heitellä kaikki turhat, väärin diagnosoituihin sairauksiin määrätyt pillerit ja kapselit, joita syömällä pystyy tekemään ainoastaan hallitun itsemurhan. Jos ei pillereistä lattia peity tarpeeksi, muutama hoitovirheeseen törmännyttä, jo kuolleeksi todettua "ehkä" raatoa voisi paiskata käytävien tuoleja täyttämään.

Kelan toimistojen lattiat voisivat eläkeläiset peittää viimeisimmän eläkekorotuksen jälkeen ja verottajan kahmaisusta jälkeen jäävällä ruhtinaallisella 87 sentillä, joka oli korotuksen todellinen, käteen jäävä korotus.

Mitähän mahtaisi tapahtua, jos vääriä ja epäoikeudenmukaisia päätöksiä saaneet toisivat mappikaupalla omia papereitaan Kelan käytäviä peittämään? Hukkuisiko siihen paperimassaan edes muutama Kelan "asiantuntijalääkäri", joka potilasta näkemättä osaa todeta, että raajaton on työkunnossa asfalttimieheksi.

Vaalien toritapahtumissa kansalaiset voisivat osoittaa ihailuaan heittämällä eduskuntatyrkkyjä kohti:

- kaupoissa nykyisin tuoreina myytävät mädät kananmunat ja limaiset vihannekset eduskuntatyrkyn uutuuttaan kankealle takille, kassille tai hatulle

- lapsukaiset voisivat tuoda vetokärryissä muovailuvahasta pyöriteltyjä palleroita ja muoviämpäreissä kuravelliä, joiden oikea osoite on tietysti vaalityrkyn vaaliauto ja/tai vaalipömpeli

- eläkeläiset heittelemään käytettyjä tena-ladyja ja miehet täysinäisiä pissasarvikuonoja, joita on keräilty, säästetty ja säilötty ainakin kolmen kuukauden ajalta. Jaa, vaipoista saattaisi tulla pieni pula, kun niiden päivittäistä käyttöä on alettu säännöstellä, mutta niitä voitaisiin poikkeuksellisesti säästää puoli vuotta, jotta olisi sitten mitä heitellä... 

Tässä vain muutama ehdotus, uskon vakaasti, että mielenvikaisesta huumoristaan tunnettu suomen kansa totisesti keksisi lisää ja paljon parempia konsteja mielensä osoittamiseksi.

Ja voisihan sitä olla mahdollista vaikka puhua ympäri yksi kyläkauppias pohojanmaalta, jos vaikka hän heittelisi tyhjiä puteleita ja gambialaisia tuontityttöystäviä vihollisleiriin, mikä se sitten lieneekään...

Pahaa pelkään, että vaalien jälkeen kaikki uudistava voima, kritisoiva järki ja ruokoton rohkeus kipittää takaisin pimeisiin nurkkiin mussuttamaan salaliittoteorioita, isojen poikien hiekkalaatikkoleikkejä ja sitä, miten Suomessa ei mikään muutu eikä mihinkään voi vaikuttaa.

Nuljahtaneiden nurkkien mussuttajat ovat melko usein niitä, jotka kiertävät äänestyspömpelit yhtä kaukaa kuin kiertokoulu Putkinotkon aikoinaan.

Ilmeisesti paras, nopeahkosti mobilisoitava mielen osoitus on kipittää koko äänestysoikeutetun kansan voimalla äänestyskoppeihin piirtämään lyijykynällä numero lappuun. Sitä poliitikot eivät osaa odottaa, ja arvatenkin puheisiin on jo valmiiksi kirjoitettu valittelut siitä, miten politiikka ei kiinnosta kansaa ja miten tässä taloudellisessa tilanteessa...

keskiviikkona, helmikuuta 16, 2011

Naamioituneet poliitikot leipäenkeleinä...

Ei muuten todellakaan, siis naamioituneina. Hurstin ruokajonosta vielä sen verran, että kuulimme juttua siitä, miten Sauli Niinistö ja Paavo Arhinmäki ovat kumpainenkin käyneet jakamassa ruokaa köyhälistökurjalistolle. Muita poliittisia leipäenkeleitä ei sitten olekaan näkynyt. Ilmeisesti poliitikoilla on sellainen käsitys, ettei köyhä kansa äänestä, murisee ja uhkailee vain, mutta ei raahaudu äänestyspömpeleihin piirtämään oikeita numeroita lappusiin.

Kumpikaan herroista ei ollut naamioitunut, mikä tässä tapauksessa olisi ollut suotavaa, niin lainvastaista kuin naamioituminen nyky-Suomessa onkin. Laki ei tietysti koske maahanmuuttajia, mutta se ei ole tässä oleellista.

Olisi ollut uskottavampaa, jos sekä Sauli että Paavo olisivat sotkeneet tukkansa, tällänneet pumpulia poskiinsa, meikanneet pehmoiset ihonsa enemmän kadulla aikaa viettävien leipäjonolaisten ihoa muistuttaviksi ja pukeneet ylleen vapaaehtoisten kierrätysvaatekasoista poimittuja työasuja. Tuntemattomuus olisi ollut se, josta olisin antanut pisteitä.

Ruokajonolaisetkin lukevat lehtiä, Metrolehteä nyt ainakin ja jokaisen kotiin tulee ainakin muutama kaupunkilehti, joissa molempien naamat vilahtelevat aina sopivin väliajoin. Kaipa Niinistöllä oli muutama turvamies-korstokin turvaamassa miestä köyhien liialta tuttavallisuudelta.

Yleensä parhaat roolisuoritukset näytellään elävässä elämässä ja poliitikot etenkin tekevät Oscar-palkinnon arvoisia rooleja päivittäin. Kansallisteatteri on menettänyt monta loistavaa näyttelijää politiikalle, sääli.

Valehtelijoiden klubissa, siis Eduskunnan kyselytunnilla oli Heinäluoma jossain vaiheessa päästänyt suustaan, että Jutta-tyttönenkin oli ollut ruokajonossa jonottamassa, ei siis leipäenkelinä. Ja tästäpä mielikuvitukseni vallan villiintyi. En voinut mitään, sillä silmissäni vilahti kuvia kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta, jossa mustavalkokuvassa näkyy säälittävästi eteenpäin raahautuva köyhien joukko ja joukossa vilahtaa kuin laupeuden enkelinä, meidän Juttamme.

Tuskinpa Jutta-tyttösemme oli pukeutunut jonon pukukoodin mukaisiin vetimiin, vai oliko? Miten olisi linttaan astuttu kenkäpari, kirpparin yhden euron jämätoosasta haalittu kulahtanut takinretale, parikymmentä vuotta vanha repsahtanut käsilaukku tyylikkäästi keikkumassa kyljessä ja kaiken komeuden huipuksi, ruudullinen mummokärry perässä pyörien, lahjoitusruokia varten? Päähän sitten isoäidiltä peritty karvareuhka ja lahjoitussilmälasit laastarilla teipattuine sankoineen, täydellinen ruokajono-look olisi valmis.

En halua erityisemmin lyödä lekalla päähän näitä kolmea, jotka ovat ainakin yrittäneet tutustua vähäosaisten Stockmanniin, mutta omina itsenään he eivät ole päässeet niin lähelle totuutta kuin olisi ollut tarpeellista. Tietysti, onhan sekin mahdollista, että he eivät olisi uskoneet totuutta, mikäli olisivat pujahtaneet naamioituneina, häpeästä köyryssä itseään piilotellen ja nähneet jonon todellisuuden ilman julkisuuden henkilön saamaa erityiskohtelua.

Lievennöksenä sanottakoon se, että ruokajonossa Saulin ja Paavon elettä arvostettiin, kiiteltiin myös molempien luontevuutta ja aitoutta.  Jutta taas ei itse ole retostellut ruokajonokeikkaansa julkisuudessa, eivät myöskään Sauli ja Paavo. Jutankin vierailu tuli Heinäluoman suusta, harkittua tai vahingossa, piru siitä selvän ottaa. Epäilijä minussa taas sanoo, että Kansallisteatteri on menettänyt monta hyvää näyttelijää politiikalle...

Ja nytkö sitten kaikki poliitikot tekevät, kukin vuorollaan, vaalityötään ruoka- ja leipäjonoissa? Nähdäänkö heitä soppakanuunoiden vieressä sohimassa soppaa pahvimukeihin, jakamassa ruokakasseja nälkiintyneille, antamassa valmiiksi maksettuja yöpymislippuja asuntoloihin vai kenties lahjoituskirpputoreilla sovittelemassa riepuja alastomille?

Köyhyys ei ole seksikästä, trendikästä tai julkisesti hyväksyttävää, mutta annas olla kun vaalit lähestyvät, silloin köyhyyskin muuttuu hetkellisesti tärkeäksi ja seksikkääksi. Trendikäs köyhyys saattaa tuoda muutaman ratkaisevan äänen. Vaalien jälkeen voi taas sujuvasti unohtaa mitä tuli luvattua ja porskuttaa eteen päin vanhaan malliin. Seuraavat vaalit ovat vasta neljän vuoden kuluttua ja osa köyhistä on jo siihen mennessä matojen markkinoilla, kuolleet eivät äänestä ja ne, jotka vielä ovat elossa, ovat taas korruptoitavissa ruoalla, vaatteilla ja soppakanuunoista virtaavilla keittokupposilla...

KKK2

Jatkoa...

Kävin tiistaina, 1.2., Kuka Kuuntelee Köyhää K-talk-tilaisuudessa, joka pidettiin Eduskunnan lisärakennuksessa. KKK-tilaisuuksia on järjestetty jo vuoden 2008 joulukuusta lähtien Eduskunnan lisärakennuksessa sekä ympäri Suomea. Vuodesta 2010 lähtien eduskuntaryhmät ovat kukin vuorollaan isännöineet tilaisuuksia ja viimeisin oli tiistaina, ja sitä isännöivät Perussuomalaiset.

Se, että tilaisuus oli lähellä vaaleja, itse asiassa pahimman vaalitohinan alkumetreillä, jolloin irtopisteiden keräily on pahimmillaan, saattoi antaa virheellisen kuvan siitä, että KKK-tilaisuus oli Perussuomalaisten järjestämä ja kuuluisi siten osaksi heidän vaalikampanjaansa. Näin ei todellakaan ollut, Persut tarjosivat kahvit ja kuulemma jotain purtavaakin, mutta meikäläinen ei ehtinyt siihen jakoon, jossa purtavaa olisi ollut vielä jäljellä.

Kaikista muista eduskuntaryhmistä poiketen, Persujen eduskuntaryhmä oli kustantanut Helsingin Sanomissa ilmoituksen tilaisuudesta ja joko sen takia, että kansa luuli tilaisuuden kuuluvan Persujen vaalityöhön, tai siksi että asiasta aikuisten oikeasti kiinnostuneet ihmiset löysivät tiensä Eduskunnan lisärakennukseen, tila pullisteli kattoaan myöten täyteen sullottua porukkaa. Näin ainakin haluan uskoa, sillä toivottavasti porukka ei ollut ahtautunut lisärakennuksen kuumuuteen ja ilmattomuuteen kuunnellakseen vain ja ainoastaan Persujen vaalilupauksia, sillä niitä siellä ei kuultu, ihme ja kumma...

Alla linkki, jossa lisää tietoa Kuka Kuuntelee Köyhää? -ryhmästä:
http://www.kukakuunteleekoyhaa.fi/

Tästä linkistä taas avautuvat köyhyyskirjoitukset, joissa on asiaa sekä henkilökohtaisia tarinoita.
http://www.koyhyyskirjoitukset.org/

Osallistuin vuonna 2008 silloisen Stakesin, nykyisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL,  järjestämään "Numeron voima, sanan valta - kuka kuuntelee köyhää? -seminaariin. Tässä seminaarissa KKK-ryhmä sai alkunsa. Itse olen lähinnä ulkojäsen, tarvittaessa käytettävissä oleva, mutta seuraan kuitenkin toimintaa kaikki aistit herkkinä.

Pääosin vapaaehtoisvoimin toimiva ryhmä ei saa avustuksia, vaan taustalla toimivat organisaatiot avustavat mahdollisuuksiensa mukaan postituskuluissa, kirjekuorissa yms., jotta soihdunkantajat kykenevät pitämään soihdun palamassa, vielä ei voida puhua roihusta, mutta ehkä joskus...

Eduskunnan lisärakennuksessa pidetyssä tilaisuudessa ihmisten kertomukset saivat jalansijaa ja harvoin missään tilaisuudessa on niin paljon pyydettyjä puheenvuoroja, että piti jo laskea, kuka ei ole saanut aikaisemmin olla äänessä.

Ja ne yksittäiset, nopeat tarinat, kunpa muistaisin niitä tarkemmin. Ainakin mieleeni muistuu melko epätarkka tarina siitä, miten joku naispoliitikko jossain haastattelussa oli kertonut tuntevansa pariskunnan, joka elää 500 eurolla kuukaudessa, ja hyvin kuulemma elääkin. Naispoliitikon kertoman mukaan he tukevat siinä sivussa vielä kotoa pois muuttaneita lapsiaan. Olikohan nyt kyse brutosta vai netosta ja kummassa tapauksessa tahansa, summat eivät voi pitää paikkaansa. En pystynyt tarkentamaan tarinan todenmukaisuutta, mutta jos näin on, niin helvetti on valloillaan, mikäli poliitikkojen tuntemus perusturvasta, eläkkeistä ja toimeentulotuesta on tällä tasolla. Poliitikko vaihtoon ja sassiin, vähemmästäkin valehtelusta hermostuu.

Laupeudentyö ry:stä Heikki Hursti taas kertoi, miten Pohjanmaalta häneen oli ottanut yhteyttä sosiaalityöntekijä, joka pyysi heiltä avustusta paikallisen perheen auttamiseksi. Jollakin karmaisevalla tavalla tuli mieleen se, että onko Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ajanut karille ja uppoamassa, romuttumassa tai ainakin vetämässä viimeisiä henkäyksiään, kun itsekin lahjoitusvaroilla toimivalta yhdistykseltä sosiaalityöntekijä pyytää apua asiakkailleen.

Koordinaattori Sinikka Backman, Myllypuron yllätysten torilta, eli Myllypuron ruokajakelusta kertoi tositarinoita torilta. Joku kuulijoista kysyi hänen arviotaan siitä, kuinka monta prosenttia yllätysten torin asiakkaista oli maahanmuuttajia. Vastaus oli hiuksia nostattava, noin 40 %!

Joku totesikin sattuvan satuttavasti, että nämä samat ihmiset ovat paenneet nälkää, sortoa ja sotia omista maistaan, päätyäkseen Myllypuron ruokajakeluun jonottamaan ruokaa. He ovat tulleet oman maansa nälkäjonoista Suomalaisten nälkäisten ruokajonoon. Näin nälkä vaihtaa maisemaa, yhdestä nälästä toiseen nälkään...

Alla Yle Areenan tallenne Eduskunnan kyselytunnista 3.2.2011, jossa kohdassa 0.36,54 Kristillisdemokraattien edustaja Tarja Tallqvist kertoi olleensa erittäin, erittäin vaikuttavassa tilaisuudessa...
http://areena.yle.fi/ohjelma/3534

YLE Radio Suomen Taustapeili-ohjelmassa käsitellään myös köyhyys-teemaa ja yhtenä puhujista on kolmen lapsen yksinhuoltaja Piia Helander, joka kertoo omista kokemuksistaan köyhyydestä.
http://areena.yle.fi/audio/1478270 

Köyhyys kypsyttää, väsyttää ja tekee välinpitämättömäksi siihen asti, kunnes se koskettaa itseä tai lähipiiriä. Se itse asiassa koskee jokaisen lähipiiriä, kuten Kirkuva Zombi kirjoitti osuvasti kommentissaan KKK1-kirjoitukseeni. Köyhyys hävettää ja niin kauan se pysyy tabuna, häpeän polttomerkkinä otsalla, kunnes köyhät päättävät murtaa läpinäkymättömyyden panssarin. Käsittääkseni se on ainoa keino, sillä poliitikkojen on helppo käsitellä aihetta ja tehdä päätöksiä silloin, kun kohteet ovat vain puheen tasolla, tilastoissa ja näkymättöminä taustalla.

Muutaman vapaaehtoisen aktiivisen joukko ei saa asioita näkyviksi, heidän mahdollisuutensa jäävät päättäjien hammastikuilla tökkimiseen. Hyvä niinkin, mutta vapaaehtoisia tarvitaan enemmän, paljon enemmän, samoin asiasta kiinnostuneita tulevia päättäjiä. Köyhyys on vain osa kokonaisuutta, ei koko kokonaisuus, ja tarvitaan monia eri päätöksiä eri rintamilla, jotta päästään käsiksi köyhyyteen, sen vähentämiseen ja jos oikein optimistisia ollaan, poistamiseen joskus hamassa tulevaisuudessa.

Kun kysymys kuului, että Kuka Kuuntelee Köyhää, niin heräsi heti myös kysymys siitä, että Kuka Kuuntelee Kuuntelijaa...?

maanantaina, helmikuuta 14, 2011

KKK 1

Olin parisen viikkoa sitten, ystäväni kutsusta, jakamassa Kuka Kuuntelee Köyhää-tilaisuuden tiedotteita Hurstin ruokajonossa, sillä siellä liikkuu se osa kansasta, jota asia koskee kaikkein kipeimmin.

Köyhyys ei ole seksikäs puheenaihe, ei myöskään huipputrendikäs. Kukaan ei halua tulla leimatuksi köyhäksi, häviäjäksi. Ruokajonon ihmiset olivat äärettömän ystävällisiä, mutta vetäytyviä, eikä mikään ihme, sillä olihan meitä "hyväosaisia" lappujen jakajia useampia ja yksi vielä valokuvasi ja haastattali jonossa olijoita. Valokuvaus ja haastattelut tehtiin vain niihin suostuneiden ihmisten kanssa, mutta tulipa muutama hämmentynyt ihminen kyselemään, että miksi täällä kuvataan. He olivat kuulleet asiasta Sörnäisten metroasemalla ja miettineen, että kehtaavatko tulla jonoon ollenkaan.

Luulin ja oletin, että kaikki jonossa odottelijat olisivat menneet heidän reviirilleen tunkeutumisemme takia pitkin seiniä, kaivautuneet maan rakoon tai kadonneet näkymättömyyteen, mutta ei. Kurjuuden lisäksi, ruokajonossa kukki huumori, ihmiset tervehtivät toisiaan ja vaihtoivat kuulumisia.

Vahtimestarit ovella tervehtivät toisia asiakkaita nimeltä ja kyselivät mitä heille kuuluu. Se oli aitoa välittämistä, ei meidän vierailijoiden silmille heiteltyä silmänlumetta. He kertoivat, että porukkaa ilmestyy kulmille jo kello kahdeksan maissa, vaikka itse paikka avaa ovensa vasta kello 12:00. Kyse on sosiaalisesta tapahtumasta, kenties ainoasta ihmisten tapaamisesta koko päivänä tai viikkona. Kurjuudesta ja surkeudesta huolimatta, ruokajonossa vallitsi ilo ja aito välittäminen, ihmiset ovat toisilleen ihmisiä.

Mennessäni kohti Hurstin ruoanjakelupaikkaa, vastaan käveli täysinäisiä muovikasseja kantavia ihmisiä, jotka käänsivät päänsä tai kulkivat kumarassa. Häpeä oli käsin kosketeltavissa. Muovikassi-ihmiset tiesivät muiden tietävän, että he tulevat ruokajonosta ja ovat siis köyhiä luuserinpaskoja, joiden elämällä ei ole normikansalaisen kartalla merkitystä. Pelkkä tietoisuus siitä, että vastaantulijat tietävät, taittoi suoran selän kumaraan, mutta kassejaan ei kukaan saanut piiloon.

Ruokajonon ihmiset ottivat kohteliaasti ojentamamme tiedotteet vastaan, mutta kukaan ei sanonut suoraan tulevansa tilaisuuteen. Monet sanoivat, että he eivät ole niin sosiaalisia, että tulisivat suuren ihmisjoukon kansoittamaan paikkaan ja sitäpaitsi mitä hyötyä siitä olisi, ei köyhää kuuntele kukaan.

Suomessa on viimeisimpien tutkimusten ja tilastojen mukaan noin 900.000 köyhää, mutta jostain syystä köyhät ovat kasvottomia, nimettömiä ja näkymättömiä. Tietoa on, halua nähdä todellisuus, sitä ei ole.

Edellisen keskiviikon Maria-ohjelmassa vieraana olleen kyläkauppiaan känniesiintyminen täytti tabloidilehdet, internetin keskustelupalstat ja blogimaailman, mutta 900.000 köyhää ei kiinnosta ketään. Köyhät eivät ole julkkiksia, seksikkäitä eivätkä heidän taskunsa tursuile rahasta. Rikkaan kyläkauppiaan känni on kiinnostavaa, tuskin seksikästä, mutta joka tapauksessa se vetoaa kansan syviin riveihin. Kun köyhä kännää, se ei kiinnosta ketään.

Köyhät nyt vain ovat jotain niin kamalaa, että pelkkä ajatus heistä puistattaa normikansalaisen selkärankaa. Ja mitä ihmettä yksi ihminen kykenee tekemään 900.000 ihmisen köyhyydeltä pelastamiseksi?

Olen kohdannut paljon yksityistä köyhyyttä ja kurjuutta, mutta kokonainen armeija, kylmässä värjötteleviä ruokakassien noutajia, se oli kokemus, joka tunki uniini. Määrä muuttaa kurjuuden todemmaksi, se ei ole vain jonkun yksityisen ihmisen kohtalo, se on satojen tuhansien ihmisten kohtalo. Suuri osa köyhistä sinnittelee hengissä vaikka nälkää nähden, pysyen visusti piilossa poteroissaan. Kurjuuden markkinat on jo toisenlainen kokemus, se heittää silmille nälkäisen rätin, joka huutaa ja haluaa tulla kuulluksi.

Ei hemmetti, meikäläisen on pakko alkaa kirjoitella jostain muustakin kuin kurjuudesta. Johan tässä olen kohta niin pahasti kurjuudessa turvallani, etten pysty enää ryömimään ulos kurjuuksien markkinoilta. Seuraava kirjoitus kuitenkin kertoo vielä itse Kuka Kuuntelee köyhää tilaisuudesta, joten jatkoa seuraa...