KKK 1

Olin parisen viikkoa sitten, ystäväni kutsusta, jakamassa Kuka Kuuntelee Köyhää-tilaisuuden tiedotteita Hurstin ruokajonossa, sillä siellä liikkuu se osa kansasta, jota asia koskee kaikkein kipeimmin.

Köyhyys ei ole seksikäs puheenaihe, ei myöskään huipputrendikäs. Kukaan ei halua tulla leimatuksi köyhäksi, häviäjäksi. Ruokajonon ihmiset olivat äärettömän ystävällisiä, mutta vetäytyviä, eikä mikään ihme, sillä olihan meitä "hyväosaisia" lappujen jakajia useampia ja yksi vielä valokuvasi ja haastattali jonossa olijoita. Valokuvaus ja haastattelut tehtiin vain niihin suostuneiden ihmisten kanssa, mutta tulipa muutama hämmentynyt ihminen kyselemään, että miksi täällä kuvataan. He olivat kuulleet asiasta Sörnäisten metroasemalla ja miettineen, että kehtaavatko tulla jonoon ollenkaan.

Luulin ja oletin, että kaikki jonossa odottelijat olisivat menneet heidän reviirilleen tunkeutumisemme takia pitkin seiniä, kaivautuneet maan rakoon tai kadonneet näkymättömyyteen, mutta ei. Kurjuuden lisäksi, ruokajonossa kukki huumori, ihmiset tervehtivät toisiaan ja vaihtoivat kuulumisia.

Vahtimestarit ovella tervehtivät toisia asiakkaita nimeltä ja kyselivät mitä heille kuuluu. Se oli aitoa välittämistä, ei meidän vierailijoiden silmille heiteltyä silmänlumetta. He kertoivat, että porukkaa ilmestyy kulmille jo kello kahdeksan maissa, vaikka itse paikka avaa ovensa vasta kello 12:00. Kyse on sosiaalisesta tapahtumasta, kenties ainoasta ihmisten tapaamisesta koko päivänä tai viikkona. Kurjuudesta ja surkeudesta huolimatta, ruokajonossa vallitsi ilo ja aito välittäminen, ihmiset ovat toisilleen ihmisiä.

Mennessäni kohti Hurstin ruoanjakelupaikkaa, vastaan käveli täysinäisiä muovikasseja kantavia ihmisiä, jotka käänsivät päänsä tai kulkivat kumarassa. Häpeä oli käsin kosketeltavissa. Muovikassi-ihmiset tiesivät muiden tietävän, että he tulevat ruokajonosta ja ovat siis köyhiä luuserinpaskoja, joiden elämällä ei ole normikansalaisen kartalla merkitystä. Pelkkä tietoisuus siitä, että vastaantulijat tietävät, taittoi suoran selän kumaraan, mutta kassejaan ei kukaan saanut piiloon.

Ruokajonon ihmiset ottivat kohteliaasti ojentamamme tiedotteet vastaan, mutta kukaan ei sanonut suoraan tulevansa tilaisuuteen. Monet sanoivat, että he eivät ole niin sosiaalisia, että tulisivat suuren ihmisjoukon kansoittamaan paikkaan ja sitäpaitsi mitä hyötyä siitä olisi, ei köyhää kuuntele kukaan.

Suomessa on viimeisimpien tutkimusten ja tilastojen mukaan noin 900.000 köyhää, mutta jostain syystä köyhät ovat kasvottomia, nimettömiä ja näkymättömiä. Tietoa on, halua nähdä todellisuus, sitä ei ole.

Edellisen keskiviikon Maria-ohjelmassa vieraana olleen kyläkauppiaan känniesiintyminen täytti tabloidilehdet, internetin keskustelupalstat ja blogimaailman, mutta 900.000 köyhää ei kiinnosta ketään. Köyhät eivät ole julkkiksia, seksikkäitä eivätkä heidän taskunsa tursuile rahasta. Rikkaan kyläkauppiaan känni on kiinnostavaa, tuskin seksikästä, mutta joka tapauksessa se vetoaa kansan syviin riveihin. Kun köyhä kännää, se ei kiinnosta ketään.

Köyhät nyt vain ovat jotain niin kamalaa, että pelkkä ajatus heistä puistattaa normikansalaisen selkärankaa. Ja mitä ihmettä yksi ihminen kykenee tekemään 900.000 ihmisen köyhyydeltä pelastamiseksi?

Olen kohdannut paljon yksityistä köyhyyttä ja kurjuutta, mutta kokonainen armeija, kylmässä värjötteleviä ruokakassien noutajia, se oli kokemus, joka tunki uniini. Määrä muuttaa kurjuuden todemmaksi, se ei ole vain jonkun yksityisen ihmisen kohtalo, se on satojen tuhansien ihmisten kohtalo. Suuri osa köyhistä sinnittelee hengissä vaikka nälkää nähden, pysyen visusti piilossa poteroissaan. Kurjuuden markkinat on jo toisenlainen kokemus, se heittää silmille nälkäisen rätin, joka huutaa ja haluaa tulla kuulluksi.

Ei hemmetti, meikäläisen on pakko alkaa kirjoitella jostain muustakin kuin kurjuudesta. Johan tässä olen kohta niin pahasti kurjuudessa turvallani, etten pysty enää ryömimään ulos kurjuuksien markkinoilta. Seuraava kirjoitus kuitenkin kertoo vielä itse Kuka Kuuntelee köyhää tilaisuudesta, joten jatkoa seuraa...