Vale-elämää valemaailmassa...

Nykyisin vaaditaan kilotolkulla papereita ammattitaidon osoittamiseksi, toisaalta taas, kukaan ei vaivaudu tarkistamaan papereiden aitoutta saati henkilön henkilöllisyyttä ja siksipä näitä vale-jotakin ponnahtaa vähän väliä julkisuuteen. Moniko painetaan villasella maan rakoseen?

Internet pullistelee mitä erilaisimpia tutkintopapereiden tarjoajia, jotka muutamasta kymmenestä dollarista leipovat maksajasta mikämikä-tieteen tohtorin, ammattilaisen vailla vertaa. Neljän tutkinnon maisteri-paperit tupsahtavat postiluukusta suoraan innokkaan vale-opiskelijan työnhakukansioon ja ei kun töitä hakemaan.

Onhan meillä vuosien saatossa ollut vale-lentäjä sekä ajokortiton ammattiautoilija ja mikäli oikein muistan, on muutama vale-opettajakin päässyt livahtamaan sormien välistä. Että sellaista. Eniten meihin tuntuvat kuitenkin kolahtavan terveydenhoitohenkilöstön vale-ammattilaiset.

Kyllä työpaikoilla on jäljellä vielä muutama oikea ammattilainenkin, jolta sitten voi kysellä neuvoja pahimmissa tilanteissa. Ja hei, eihän ketään tarvitse hoitaa, kunhan vain lykkää jotain teholtaan Aspiriiniin verrattavissa olevaa pilleriä kitusiin, niin sillä ne sairaudet saadaan hoidettua. Ja kun nyt luovuus on, alalla kuin alalla, niin korkeassa kurssissa, lipsahdukset ja mokat voi aina panna sen piikkiin, ettei uutta ei voi syntyä ilman kokeilussa syntyneitä vahinkoja, eihän?

Vuosien saatossa on ollut monenlaista mononkuluttajaa tepastelemassa sairaaloiden käytävillä, vale-kirurgeja ja gynekologeja. Nämä olivat ulkomaalaisia lääkäreitä, joiden paperit menivät eteen päin kuin väärä raha suomalaisen ammattilaisjoukon käsissä. Siis itseään ammattilaisina pitävät henkilöt palkkasivat Lääkäri Vierasmaalaisia väärennettyjen papereiden perusteella.

Olemme lukeneet valehoitajista, -lääkäreistä, -hammaslääkäreistä, -eläinlääkäreistä, murhaavista sairaanhoitajista ja sairaalasta, jonka on lähetettävä potilaansa toisiin sairaaloihin, jotta potilasturvallisuus ei olisi vaarassa, siis potilasta ei tapettaisi vahingossa leikkaussalissa.

Kun jo nyt tämän  päivän sekä tulevat sairaat ja vanhukset joutuvat opiskelemaan vieraita kieliä kyetäkseen kommunikoimaan hoitohenkilökunnan kanssa, niin joutuvatko tulevaisuuden sairaat ja vanhukset opiskelemaan vielä itsensä lääkäreiksi ja hoitoalan ammattilaisiksi, kyetäkseen määräämään itselleen lääkkeitä, suorittamaan itselleen leikkauksia ja lopuksi hoitamaan itsensä kotona? Ja tämä kaikki potilasturvallisuutta vaarantamatta. Kun potilas on sekä potilas, lääkäri että hoitohenkilökuntaan kuuluva, niin ei hän todennäköisesti vedä itseään oikeuteen hoitovirhepaholaisesta, saati sitten kyseenalaista lääkärin ja hoitohenkilökunnan ammatillisuutta.

Ja kun tämä hoida-itse-itsesi -järjestelmä toteutuu koko laajudessaan, niin jatkossa potilaat raahautuvat sairaaloihin hoitamaan itseään, varaavat leikkaussalit valmiiksi itse tehtävää operaatiota varten ja nuijanukuttavat itsensä, voidakseen sen jälkeen poistua ruumiistaan ja siirtyä lääkärinä operoimaan itseään.

Mikä on, kun sairaudenhoito ruikkaa ripulilla ja terveydenhoidon tehtävät ovat siirtyneet internetin ja eri alan lehtien tehtäväksi?

Onko tulevaisuuden trendi-ammatti vale-jotakin? Hullu paljon työtä tekee, opiskelee pää punaisena tutkintoa ja pätevöityy alalle, jossa varmimmin paikan saa "viisas pääsee vähemmällä" vale-ammattilainen, joka huseeraa vale-papereiden antamin valtuuksin elämämme kaikilla aloilla. Miksi opiskella, harjoitella ja käyttää vuosia elämästään ammattiin valmistumiseen, kun kaikki on helposti saatavissa netissä?

Herää kysymys, onko tätä maailmaa, maata ja yhteiskuntaa edes olemassa, olenko minäkin valetta?

Blogien kooma, korina ja/tai hiljainen kuolema...

Pahus, nyt kyllä potuttaa ja oikein urakalla. Juuri kun löydän blogin, jossa on hyvin kirjoitettua tekstiä, ajateltuja mielipiteitä, vinksahtaneita näkökohtia vallitsevaan aikaan tai jokin muu hyvä syy seurata blogia, niin sitten tapahtuu kummia. Kiinnostuksella seuraamani blogi lakkaa hengittämästä, saattaa korista vielä muutaman tekstin verran kunnes kuolla kupsahtaa ja jää koomassa roikkumaan blogilandiaan.

Että nyppii ja ottaa pattiin. Kynnys perustaa blogi on ilmeisen matala ja siksikö yllättävän moni sitten aloittaakin innostuneena blogikirjoittelun, tarkoituksenaan kirjoittaa säännöllisesti painavaa tai vähemmän painavaa asiaa ja jaksaa kirjoitella kuukauden verran, kunnes huomaa säännöllisen kirjoittelun elämää rajoittavaksi. 

En tarkoita alle parikymppisten muoti- ja life style-blogeja, jotka onkin kohdistettu samalle ikäryhmälle ja pitävät sisällään nimenomaan tätä ikäryhmää kiinnostavaa asiaa. Tarkoitan blogeja, joissa ihmiset kirjoittavat mielipiteitään asioista, seuraavat tarkasti ympäröivää maailmaa ja tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin, päiväkirjanomaisia blogeja, joissa kerrotaan ponnisteluista erilaisissa elämäntilanteissa, matkaa itseen, päämäärään tai luovuuden etsimistä ja kenties sen tekemistä.

Olen usein miettinyt sitä, että lopahtaako osa blogeista siksi, ettei niitä ole kommentoitu ja siksi kirjoittaja olettaa, ettei blogissa ole kävijöitä tai etteivät ihmiset ole kiinnostuneita heidän maailmastaan tai mielipiteistään. Puhdas turhautuneisuusko saa kirjoittajan lopettamaan vai onko hänen elämäntilanteensa muuttunut eikä aikaa ja/tai haluja enää riitä kirjoittamiseen?

Joissakin blogeissa saatetaan mennä todella iholle, ihon läpi sisimpään. Ovatko asiat liian kipeitä, muistuttavatko kirjoitukset blogissa ajatuksista ja kokemuksista, jotka kirjoittaja haluaisi jo unohtaa, vetää viivan niiden yli? Hävettääkö joitakin kirjoittajia kirjoittamansa ajatukset ja kokemukset ja he poistuvat siksi vaivihkaa takavasemmalle toivoen, että blogi kuolee itsestään?

Luen päivittäin kymmeniä eri blogeja enkä aina kommentoi tekstejä, osittain siksi, että kirjoitus on ehkä ehjä kokonaisuus tai siinä ei ehkä ole kommentoitavaa, kysyttävää tai erityisesti kiitettävää. Kuitenkin kirjoitus on usein itsenään hyvä. Joskus kirjoitus vaikuttaa enemmän kirjoittajan sisäiseltä yksinpuhelulta, enkä halua omalla kommentoinnillani sotkea kirjoittajan ajatuksia.

Oma lukunsa sitten ovat ne blogit, joissa "kerjätään" kommentteja. Siitä huolimatta, että tekstit ja blogin sisältö saattavat kiinnostaa, en ole koira, jota maannitellaan tai kevyesti komennellaan tai lahjotaan kauniilla sanoilla kommenttitoosassa. Kommentoijallakin on oma minä. Toki teen poikkeuksia linjasta, mikäli blogin sisältö antaa siihen aihetta.

Vihainen kuitenkin olen, sillä monet mielenkiintoisina alkaneet blogit, jotka piru vie olen vielä merkinnyt omassa blogissani luettavien listaan, ovat kuolla kupsahtaneet ja osin jopa ajan saatossa rupsahtaneet. Annan niiden kuitenkin roikkua listalla, sillä joskus joku korahtelee jälleen eloon, mutta suurin syy listoilla roikkumiseen on se, että niiden sisältö on edelleen mielenkiintoista, vaikka ei enää päivitykään.

Joissakin blogeissa olen käynyt "herättelemässä" kommentilla, joitakin kevyemmällä vasaralla kopautellen joitakin taas kunnon lekalla, mutta useimmiten kuolleet pysyvät kuolleina eikä tekohengitys enää auta. Sääli.

Onko kukaan koskaan tutkinut sitä, että moniko blogi on aktiivinen blogi ja moniko hetken hurmoksessa kasaan pykätty ja sitten hiljaisuudessa kuopattu? Blogejahan on maailmassa miljoonia, mutta montako säännöllisesti päivittyvää, aikuisten oikeasti elossa olevaa blogia on olemassa? Minulle riittäisi tieto suomalaisten blogien elävät ja kuolleet -tilastosta. 

Nöyryytys-Helvettiä TE-nöyryytystoimistossa...

Jatkokertomuksen osa 2/2

Arvatkaapas miksi naisemme tarvitsi lääkärintodistuksen tai edes jonkinlaisen todistuksen TE-nöyryytystoimistoa varten? Naisellamme sattui olemaan nöyryytysvirkailija, jonka mielestä naisemme nöyryyttäminen kuuluu ehdottomasti toimiston linjaukseen ja vaikka naisemme ei olisikaan kaupan alan ammattilainen, niin sinne hänet väkisin työnnetään, HYLLYTTTÄJÄKSI.

Voin kertoa, että naisemme on oman alansa ammattilainen, toisella alalla ja luonut erityisalallaan hyvän nimen ja maineen. TE-nöyryytystoimiston virkailija vain ei jostain syystä saanut kemioitaan toimimaan naisemme kanssa ja alkoi nöyryytysten helvetti, josta ei ollut pois pääsyä.

Siitä huolimatta, että naisemme oli tuonut kädestään kaikki mahdolliset lääkäripaperit näytille, nöyryytysvirkailija oli sitä mieltä, että naisemme täytyy hakea avoinna olevia hyllyttäjän paikkoja. Kaksi toimimatonta kättä ja hyllyttäjäksi! Mitä helvettiä? Sairaslomatodistus olisi osoittanut, että lääkärikin on todennut toisen käden toimimattomaksi. Murtumakädestä, siitä väärin hoidetusta, oli taas toiset paperit. Ei onnistunut ei.

Onneksi naisemme on topakka täti ja hän vaati päästä toisen nöyryytysvirkailijan juttusille, ja mielellään sellaisen virkailijan luo,  jonka kanssa asioita voisi hoidella järkevimmillä perusteilla. Sekään ei ollut helppoa, mutta onnistui vihdoin ja viimein suorastaan Kafkamaisten tapauskulkujen kautta.

Uusi virkailija kertoi naiselle, että nykyisin TE-nöyryytystoimistossa on oma terveydenhoitaja juuri näitä arvauskeskuksen vierasmaalaisten lääkäreiden takia, sillä nyt on selvinnyt uskomaton määrä tapauksia, joissa sekä arvauskeskuksen että TE-nöyryytystoimiston asiakkaina olevien ihmisten terveydellä on leikitty, oltu välinpitämättömiä eikä potilaiden sairautta ole diagnosoitu.

Naisellamme oli mukanaan fysikaalisen hoitolaitoksen  tekemä kokonaisarvio, jossa selkeästi todettiin molempien käsien rajoitteet.  TE-nöyryytysvirkailija ihmetteli toisen nöyryytysvirkailijan osoituksia hyllyttäjäksi, vaikka TE-nöyryytystoimiston tietokannassa oli jo olemassa tieto molempien käsien ongelmista.

Pyörittelimme taas kerran epäuskoisina päitämme, vaikka olisi jo luullut itselle ja liudalle ystäviä, tuttavia sekä "kylän" ihmisiä kohdalle sattuneiden hölmöyksien kovettaneen, kyynistäneen ja totuttaneen sihen, että asiat nyt vain menevät nykyisin päin persettä ja sillä sipuli.

Kun porukassa mietiskelimme asiaa, kertoi naisemme TE-nöyryytystoimistossa sattuneesta tapauksesta samaisen liukuhihnanöyryytysvirkailijan juttusilla  ja jonka voimme vain olettaa saattavan olevan syynä TE-nöyryytystoimiston bonusnöyryytyksestä asiakkaalleen.

Tässä nimenomaisessa TE-nöyryytyskeskuksessa ei ole asiakas-wc:tä, enää. Itse wc:t ovat toki olemassa, mutta ne pysyvät asiakkailta lukittuina. Nykyisin asiakkaat ohjeistetaan wc-käynnille ostos-Helvetin toiseen kerrokseen ja sinä aikana kun asiakas juoksee koivet kippuralla pari kerrosta alas ja sen jälkeen muutamia kymmeniä metrejä toiselle puolelle ostos-Helvettiä jonottamaan wc-jonossa toisten, koivet yhtä kippuralla olevien kanssa, menee vuoro TE-nöyryytystoimistossa ohitse.  Taas uusi jonotusnumero ja uusi, vähintään tunnin odottaminen nöyryytysvirkailijan pakeille.

Naisemme oli pyytänyt päästä wc:hen, johon nöyryytysvirkailija oli kulmiaan kohottaen kylmästi todennut, että ei täällä enää ole sellaista, kun asiakkaat varastivat niistä kaiken mahdollisen. Naisemme kysäisi, huumorimielellä, että pelkäättekö te sitten, että hän vetäisee pytyn lattiasta ja tunkee sen käytön jälkeen reppuunsa. Tämä oli vihon viimeisin asia, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Nöyryytysvirkailija kehotti asiakasta joko pidättämään tai sitten käymään ostos-Helvetin yleisövessassa ja sen jälkeen ottamaan uuden vuoronumeron, jotta asiaa päästään jatkamaan.

Tämän jälkeen naisemme sai koulutusosoituksia maahanmuuttajakoulutuksiin, rakennusmestareiden täydennyskoulutuksiin ja muutamiin muihin todella outoihin koulutuksiin. Naisemme on kantaväestöön kuuluva, kaikkea muuta kuin rakennusmestari koulutukseltaan ja täysin eri koulutus- ja työhistorian omaava aktiivinen henkilö. Lopuksi tämä nöyryytysvirkailijoiden kapo sitten läiskäisi osoituksen hyllyttäjäksi ja tästähän koko arvauskeskus - TE-nöyryytystoimisto kissa ja hiiri-leikki alkoi.

Hohhoijaa, ei niin pientä valtaa ettei sitä käyttäisi...

Mitä tästä sitten opimme? No tietysti ainakin sen, että älä perhana soikoon kysele vessojen puuttumista TE-nöyryytystoimistossa ja laske sitten asiasta vielä leikkiä...

Sinä syö liikka pilleri, liikka särkylääke...

Jatkokertomuksen osa 1/2

Onkohan jossain salaisessa kabinettikeskustelussa tehty päätös, jonka mukaan usein arvauskeskuksissa asioivat asiakkaat jätetään hoitamatta tai ainakin hoidetaan väärin, jotta potilasjonot hoituvat luonnollisen poistuman kautta?

Ja nyt sitten tarinaa arvauskeskuksen mielenkiintoista diagnooseista ja suomen kieltä puhumattomista ja ymmärtämättömistä arvauskeskusten arvauslääkäreistä.

Kaikkihan sen tietävät, että Suomessa on talvi kerran vuodessa ja että talvisin jopa kaikkeen karaistuneet suomalaisetkin jäätyvät hankiin ja lentelevät pitkin liukkaita jäitä, lyöden milloin päänsä, persauksensa tai katkaisevat koipensa ja/tai kätensä. Mitäs outoa siinä on? Kyllä siinä vain näinä päivinä on paljon hyvin outoa ja käsittämätöntä arvauskeskusten lääkäreille.

Yhtenä tällaisena talvena liukastui kantaväestöön kuuluva suomalaisnainen hiekoittamattomalla pihamaalla ja seurauksena oli melkoiseksi farssiksi muodostunut sairaalakeikka. Farssiin enemmälti puuttumatta, tehdäänpä pitkä tarina lyhyemmäksi keskittymällä vain seurauksiin, ei syihin. Suomalaisnaisen ranteeseen ruuvattiin metallikehikko, Hoffe, joka sitten tietysti oli asetettu väärään asentoon ja siitäkin oli omat seurauksensa.

Lopputuloksena oli se, että naisemme saa koko loppuikänsä kärsiä särkevästä ranteesta ja tämän vuoksi hän käyttää enemmän ns. tervettä kättään. Tästä on tietysti taas seurauksena se, että terve käsi rasittui ja niin siihen sitten tuli rasitusvamma. Kuten jo arvannettekin, arvauskeskukseen ajan saaminen on työn ja tuskan takana, varsinkin kun kyseessä ei ole henkeä uhkaava sairaus. Tapauksen naisen olisi varmastikin pitänyt puukottaa itseään tai ainakin pahoinpidellä itsensä henkihieveriin, päästäkseen tapaamaan lääkäriä.

Viikkojen odottelun jälkeen naisemme pääsi kuin pääsikin arvauskeskukseen lääkäriajalle. Vastassa oli venäläinen lääkäri, joka ei kuunnellut, katsellut, saati tutkinut. Lääkärimme oli kiinnostunut vain ja ainoastaan puhelimesta, johon vastaaminen oli hänen tärkein tehtävänsä vastaanoton aikana. 15 minuutin varatusta ajasta lääkäri puhui puhelimessa 10 minuuttia. Mitä hemmettiä, luulisi nyt Venäjällä puhelimia olevan, eivät ne niin uusi juttu sielläkään ole, että lääkärimme olisi hullaantunut päästessään käyttämään puhelinta työnantajan laskuun.

Nainen yritti selittää lääkärille, että kädessä on rasitusvamma ja että toinen käsi on murtunut ja väärin korjattu. Lääkäri pudisteli päätään ja tokaisi, että täällä on melkoisen monta Burana-reseptiä, ei tosin näin hyvällä suomella esitettynä. Naisemme pyysi lääkäriltä toimenpidettä, kipupiikkiä, joka näissä tapauksissa pistetään ja useimmiten se jopa riittää hoidoksi. Lääkäri pudisteli päätään ja totesi, että fysikaaliseen aika, ei muuta. Naisemme kysyi sairaslomatodistusta TE-nöyryytystoimistoa varten, sillä sellainen häneltä nöyryytystoimistossa vaadittiin. Ei tullut sairaslomatodistusta, vain päänpudistusta ja lääkärin puhetta puhelimeen.

Ja  eikös tämä lääkäri, Igor Vierasmaalainen, vielä lopuksi loihe lausumahan, että "sinä syö liikka pilleri, liikka särkylääke." Niinpä niin, Burana 400 on liikka pilleri, kun lääkäri ei tee sitä, mitä pitäisi tehdä. Lääkäriin ei pääse ja kun pääsee, lääkäri ei ymmärrä Suomea, ei suomalaista potilastiedostoa tai -järjestelmää, eikä kuuntele potilasta, vaan pulputtaa puhelimeen venäjää sellaisella vauhdilla, että sillä touhulla tulisi hoidettua ainakin 10 potilasta puolessa tunnissa.

Naisemme sai useamman viikon kuluttua ajan fysikaaliseen hoitoon, jossa kyseltiin heti onko hän saanut kipupiikin ja tulehduskipulääkettä. Naisemme totesi siihen, ettei mitään, vain hyytävän paheksunnan Buranan liikakäytöstä. Onneksi fysikaalisessa kädet tutkittiin ja tehtiin selkeä raportti, jonka naisemme sitten kiikutti TE-nöyryytystoimistoon...

Olisikohan rasitusvamma saatu nopeammin hoidettua, jos lääkäriin olisi päässyt ajoissa, kipupiikki olisi annettu heti ja unohdettu Buranan syöttäminen vaivaan, johon siitä ei ollut apua? Niinpä, liikka Burana 400 ja huonolla onnella vatsan limakalvot paskana, maksa- ja munuaisarvot sekaisin, mitä vielä muuta?

Jatkuu...

Mutu-tunnetta, manipulointia ja propagandaa...

Nykyaikana, kun tietoa tunkee joka tuutista, on vaikea enää tietää mikä on totta ja mikä hyvin sepitettyä satua, tai kenties muka-totuutta, joka on tarpeeksi lähellä totuutta, mutta ei kuitenkaan totta

Maailmamme on kyllästetty tiedolla, kaikenlaisella tiedolla, totuudella ja valheella ja niiden välimuodoilla. Mediat ovat joko riippumattomia tai sitten hyvinkin riippuvaisia, äänenkannattajia, rahoittajistaan riippuvaisia, omistajiensa mielipiteiden ja tarkoitusperien käsikassaroita tai joukko omaneduntavoittelijoita, joiden ainoa päämäärä on saada suuri massa toimimaan omien etujensa mukaan. Eikä unohdeta sosiaalisia medioita, joissa puskaradio toimii tuulen nopeudella. Siellä leviävät yhtä nopeasti totuus ja valhe, tietämättömyys tai asiantuntijuus. Kaikki sulassa subjektiivisessa sovussa.

Itse asiassa, ei ole enää riippumatonta totuutta, jo tiedon valtava ja hallitsematon määrä estää sen. Kukaan ei kykene tarkistamaan kaikkea tuuttiin suollettua tietoa ja ainahan löytyy iso kasa ihmisiä, joille mikä tahansa tieto on totta, jos se vain on netissä, tv:ssä tai lehdissä. Uskovathan monet ihmiset mainoksiakin, ihan vain siksi, että joskus oli aika, jolloin mainokset olivat tuotetiedotteita ja jollakin tasolla uskottavia.

Eihän kukaan tunnusta myyvänsä paskaa, ei niin hullua löydykään. Kyllä  kalakauppiaskin huutelee torilla, että: "Silakkaa, silakkaa, hyvää ja tuoretta silakkaa" sen sijaan, että kiljuisi kurkku suorana: "Silakkaa, silakkaa, viikon vanhaa silakkaa. Tulkaa ostamaan paskaa, ennen kuin se mätänee toosaan."

Elämme valheen ja kähminnän vuosituhatta, jossa mikään totuus ei ole kokonaan totta, tuskin osaksikaan. Ja kun aikamme kuuntelemme kaikkialta korvillemme ja silmillemme kohdennettua potaskaa, tulee potaskasta itsestään selvyys, eikä kukaan enää odotakaan kuulevansa totuutta. Totuus lakkaa olemasta.

Epäilen, että kaikki lukemamme, kuulemamme ja näkemämme on vain mediatalojen luomaa "muka-uutisointia" ja todellisuudessa niin paikalliset kuin globaalit mediatuottamot ovat vain satu- ja tarinapajoja, joissa ammattitaitoiset satu-sedät ja -tädit suoltavat päivittäisen kiintiönsä tarinoita. Mikään ei ole totta, mutta niin hyvin kerrottua, että se voisi ihan hyvin olla totta.

Lähitulevaisuudessa on täysin mahdollista, että joulupukki muuttuu todeksi ja jonkun puolueen puoluejohtajaksi, Grimmin satujen hahmot julkkiksiksi tai talkshow-juontajiksi. Mitä sillä on väliä, pääasia on ainoastaan se, että joku puhuu jotain ja jossain, sisältö ei ole enää oleellista.

Media on jo nyt ryhtynyt manipuloimaan ihmisiä erilaisilla tutkimusennusteilla, uutisoinneilla jonkun puolueen syvästä syöksylaskusta ja toisen järkyttävästä noususta hämmentämään poliittista päätäntävaltaa. Kaikki on vielä mahdollista, vaaleihin on aikaa kolmisen kuukautta ja satusedät ja -tädit teroittelevat jo kyniään, puuharyhmät miettivät sumustrategioita ja seuraavan päivän iltasatuja.

Mitä tahansa voi tosiaan vielä tapahtua, aikaa on ja jokaisella puolueella on omat jätekaivonsa, jota toisten puolueiden paskantonkijat yön hämärissä käyvät kaivelemassa. Syytön ei ole kukaan, mutta kenen jätteentonkijat ovat tehokkaimmat, kuka joutuu seuraavaksi grillattavaksi ja kenet nostetaan Suomen pelastajaksi?

Kärsin tietolihavuudesta, tarttis varmaan ryhtyä tietodieetille tai jotain. Pari retriittiä voisi olla poikaa, tai sitten ei...

Kuin hyttysen paska valtameressä...

Toimintojen tehostaminen lienee tämän päivän kirosanoista suosituin. Media kiroilee päivittäin, kokoushuoneissa ja kabineteissa kiroillaan niin, että heikkopäistä jo hirvittää ja hävettää. Virkamiehet ja poliitikot kiroilevat siihen malliin, että uutispätkätkin ovat harvinaisen lyhkäsiä sensuroitujen kirosanojen vuoksi, sanomalehdet ohenevat, kun kirosanojen joukosta ei löydy tarpeeksi asiaa painettavaksi. Siis tehostetaan toimintoja.

Totta maar, toimintojen tehostamisesta puhutaan paljon, mutta tietävätkö puhujat mitä puhuvat? Tällä hetkellä julkisella sektorilla toimintojen tehostaminen tarkoittaa sitä, että kannattava toiminta/yksikkö lakkautetaan ja tilalle polkaistaan vauhdilla uusi hanke tai toiminto, jonka kannattavuus on kenties +-0.

Julkisella sektorilla tapahtuu, porukka etsii töitä avoimilta markkinoilta apinan raivolla ja tuskanhiki otsalla noroen. Ammattitaito ja hiljainen tieto valuu ulos ovista ja ikkunoista. Tilalle palkataan untuvikkoja keksimään pyörä uudelleen, jos vaikka neliskanttinen tällä kertaa.

Untuvikkojen ohjaajina toimivat asiasta mitään tietämättömät urakiertoesimiehet, jotka kymmeniä vuosia virastopölyn joukossa tuherrettuaan, saavat palkinnoksi jonkin kälyisen esimiesviran ennen eläkkeelle lähtöään. Näiltä esimiehiltä puuttuvat kaikki edellytykset kokonaisuuksien ja yksityiskohtien hahmottamiseen. Karavaani kulkee, mitä nyt yhdestä satulasta pudonneesta ajajasta, kamelit löntystelevät omaa tahtiaan, niin myös julkinen sektori löntystelee eteenpäin omaa laiskanpulskeaa tahtiaan.

Julkisen sektorin sokeus on tietyllä tavalla ymmärrettävää, sen ei tarvitse tuottaa kuluttamaansa, ei niin rahaa kuin resurssejakaan. Julkisen sektorin toimintaa pyöritetään vuosittain valtion budjetista määrätyillä köyhäineuroilla, ja selväähän on, että kaikki myönnetyt rahat pyritään käyttämään viimeistä senttiä myöten. Vuoden lopussa tuhlailu julkissektorilla on yhtä shoppailun juhlaa, jossa ostoholistit virkamiehet selailevat silmät ahneudesta kiiluen hankintaluetteloita ja väsäävät omia toive- ja ostoslistojaan tavarantoimittaja-joulupukeille.

Senpä takia takia joissakin virastoissa tai laitoksissa uusitaan tietokoneitakin siihen tahtiin, ettei entisiä ole vielä ehditty purkaa paketeista, kun uutta konetta jo pukkaa sisään. Niinpä. Jos budjetoiduista roposista jää vähänkin yli, se tarkoittaa sitä, että seuraavassa rahanjakotilaisuudessa jaetaan säästäneelle yksikölle vähemmän rahaa. Ei pääntaputuksia...

Ei siis tarvitse ihmetellä miksi julkisella sektorilla ei ymmärretä esimerkiksi tuottavuutta, kannattavuutta, tulosennusteita, pitkän tähtäyksen suunnitelmia tai päämäärätietoisuutta. Ei totisesti niin ymmärretä. Ruohonjuuritason virkamiehet ja toimihenkilöt yrittävät niskat limassa, aivot kiehuen pysyä erilaisten kehittämiskonsulttien ja isorahaisten propellipäiden kehittämien, toinen toistaan oudompien muutosten perässä.

Jokainen uusi kaliffi haluaa jättää omat käpälänjälkensä laitoksensa/virastonsa historiaan ja niinpä taas tehdään koko organisaatiota järisyttäviä muutoksia, joita pikku-virkamiehet yrittävät henkensä hädässä toteuttaa, tai ainakin pysyä hengissä siihen saakka, kunnes tulee toinen kaliffi ja tekee taas omat käpälänjälkensä organisaatioon. Pikku-virkamies sairastuu, kuihtuu pois tai vinkuu varhennetulle eläkkeelle, pois jonnekin.

Isoja rahoja pyörittelevät päättäjät unohtavat sen, että Niilikin muodostuu pienistä virroista. Ei sen uomaa käännetä pikkuasioiden takia. Ja kuitenkin jokainen uusi rahanpyörittäjäpolvi pyrkii väen vängällä muuttamaan joen uomaa mieleisekseen ja taas kerran pikku-virkamiehet ja muut maan matoset kärsivät, kuihtuvat ja pakenevat eläkkeelle, tai edes jonnekin kauas pois...

Ihmisiä ja muurahaisia...

Maailma on aikoja sitten jakautunut kolmeen ryhmään: löysää elämää viettäviin kuhnureihin, töitä tekeviin työläisiin, heidän yläpuolellaan löysää elämää viettäviin rahakkaisiin ja koko kekoa pyörittäviin kuningattariin, jotka nykypäivänä voivat olla kaikkea maan ja taivaan väliltä. Esimerkiksi naaraita, naaraiksi naamioituneita transsuja, homoja, lesboja tai vaikkapa hermafrodiitteja, koiraatkin lienevät mahdollisia.

Maat ovat pinta-alansa mukaan joko isoja tai pieniä muurahaiskekoja, jotka toimivat eri hierarkioiden mukaan. Keoista käydään sotimassa läheisissä keoissa, ryöstämässä orjia ja muutenkin sotkemassa lähikeon idyllistä elämää. Kuullostaako tutulta, mitäpä jos ihminen periytyykin muurahaisesta eikä apinasta, kuten meitä yritetään huijata uskomaan?

Ihmiset ihailevat kritiikittömästi muurahaisten yhteiskuntaa, ilmeisesti siksi, että he alitajunnassaan ymmärtävät oman yhteiskuntamme olevan peilikuvan muurahaiskeon elämästä. Kutitellaanpa hieman harmaata aivomassaa, jotta muurahaiskeon hierarkia ja kansalaisdemokratia tulisivat oikein kuvatuiksi.

Murkkukekossa häärää seuraavanlaista porukkaa:

- pääpahis eli teollisuusmurkkulaa sisällään pyörittävä muurahaiskuningatar. Joskus pääpahiksia saattaa olla useampia ja voi vain kuvitella minkälainen kissatappelu keon sisällä muhii tällaisessa tapauksessa. Pääpahikset löytyvät murkkujen eniten googlatuimpina tapauksina vuosisadasta toiseen. Kyllä tästä tätisedästä saa oivia lööppejä ja varsinkin jos keossa häärää useampi pääpahis, törkyä lentää todella suloisesti seinille. Politiikkaa, ah niin puhdasta politiikkaa...

- kuhnurit, jotka ovat koirasporukkaa ja joista joku saa kunnian hedelmöittää tulivuoren lailla pikku-murkkuja suoltavan pääpahiksen. Kuhnurit eivät työnteosta liiemmälti perusta, ne vain odottelevat siivet selässä hetkeä lähteä keosta lentoon ja sitten ei kun yritys paritella niin monen pahiksen kanssa kuin vain seksityöstä uupunut kuhnuri kykenee. Kun hommat on hoidettu, kuhnurin siivet putoavat ja siinä nääntynyt elostelija sitten harhailee maassa ja kuolla kupsahtaa nälkään tai osuu jonkun tipun suuhun. Selvää sensaatiolehtaineistoa.

- työläiset, nehän tietysti ovat koko keon ikuiseen raadantaan syntyneitä naaraita, joiden ainoana tehtävänä on toimia ravinnon hankkijoina, siis kauppakassien raahaajina, pitävät 24/7 auki olevaa päiväkotia, jossa pääpahiksen tai pahisten munat hoidetaan, samalla sitten passataan ja paapotaan liukuhihnamunijaa. Eikä unohdeta pesän yleistä muuta toimintaa. Työläiset ovat kaikki sisaruksia keskenään ja ovat siis tuomittuja ikuiseen raadantaan. Jotenkin tämä poppoo vaikuttaa sossuviraston eri yksiköiden työntekijöiltä.

- orjat, ne taas ovat toisista, läheisistä keoista toukkana tai kotelona ryöstettyjä jälkeläisiä, joista tulee keon täysvaltaisia työläisiä, siis ravinnon etsijöitä, keon puhtaana pitäjiä ja jälkeläisten hoitajia. Miten niin tuleekaan mieleen jenkkien ja engelsmannien sekä monien muiden rekrytointikeikat Afrikassa, kun jenkkilään piti saada plantaasipelloille ilmaista työvoimaa.

- sotilaat, jotka ovat kehittyneet työläisistä ja joiden ruumis on varustettu tarpeellisilla puruvoimaisilla leuoilla ja myrkkyruiskeella. Sotilaita ei välttämättä löydy joka keosta ja niinhän nuo vaikuttavat enemmänkin palkkasotilailta tai Nato-joukoilta tms. porukalta, joka työnnetään riehumaan eri kekoihin mitä erilaisimmista syistä, ja joille normaaliaivoinen ei osaa arvata kunnon perustetta.

Kukaan ei kyseenalaista työläisten asemaa hierarkian alimilla portailla, eivät kuhnureiden jatkuvaa kuljeskelua siivet selässä odottelemassa bordellikeikkaa pääpahisten kanssa. Yksikään ei ole kyseenalaistanut kuningattaren asemaa keon ylimpänä lellikkinä, kas kun sehän tuottaa sisuksistaan liukuhihnalla lisää kuhnureita ja työmuurahaisia. Siispä, keollinen hedelmättömiä ja ahkeria työmuurahaisia häärää yhden lisääntymiseen oikeutetun ympärillä ja kuhnurit on tuomittu pääpahiksen lelupojiksi koko pienen elämänsä ajaksi.

Aivan kuten muurahaisia on eri lajeja, on ihmisiäkin eri rotuja. Maailmassa tunnetaan tällä hetkellä noin 20.000 erilaista muurahaislajia, Suomessa niitä lienee liki 60 erilaista. Lajeissa siis löytyy, Suomessakin.

Miksi siis ihailla muurahaisia, ahkeruuden takia vai hyvin toimivan järjestelmän takia? Vai kenties sen muuttumattomuuden takia, selkeä kastijärjestelmä, joka vielä toimii.

Muurahaiskeko on kuin yksi kansa, maa ja yhteiskunta samassa paketissa. Olemme kiihtyvällä vauhdilla rakentamassa omia muurahaiskekojamme, lukkoon lyömättä on vielä päivä, jolloin kekoteoria muuttuu todeksi.

Arbeit macht frei, vai tekeekö...