Sarasvuo suomii suomalaisia työinhosta, ja millähän perhanan syyllä?

Niinpä niin, totta toinen puoli, vaan vain toinen puoli. Eivät kaikki suomalaiset mahdu Sarasvuon työtään inhoavien laatikkoon. Harvoin kuitenkaan uskalletaan sanoa ääneen se, että työssä viihdytään. Jo Eino Leino kirjoitti aikoinaan, että "Kel onni on, se onnen kätkeköön..." Siispä kansa marisee, valittaa ja ehkä osittain esittää työinhoa, jotta eivät joutuisi kateellisten kivittämiksi. Suomessa kivittäminen kuuluu jokaisen työpaikan työhyvinvointi-päivien ohjelmanumeroon, samoin iloisen työkaverin henkinen turpiin mottaaminen. ***kele sitä töissä naureskelemaan, häiritsee toisten päivittäistä työinho-kohtausta.

Työ on Suomessa pyhä asia, hyvin luterilainen arvo, jossa ihminen on itse vastuussa työstään tai työttömyydestään. Olisi luullut, että viime lamasta olisi opittu ainakin se, etteivät ihmiset ole työttömiä aina omaa syytään. Mutta ei, päätään nostaa jälleen se mentaliteetti, että ihmisessä on joku vika, jos hän ei löydä työtä säällisen ajan kuluttua työttömäksi joutumisestaan.

Ihmistä ymmärretään, jos hän sairastuu työssään ja työstään, mutta annas olla jos työtön sairastuu työttömyyttään. Siinä Helvetin portit leiskahtavat auki ja kymmenentuhatta pirua syöksyy onnettoman sairastelijan kimppuun sohimaan hehkuvilla hiihihangoillaan ja läiskimään koiville karvaisilla hännillään. Koko kansa mobilisoituu mätkimään muutamaa onnetonta, jotka ovat sairastuneet köyhyyttään ja tyhmyyttään.

Ne, jotka todella potevat työinhoa ja joilla todella on aihetta siihen, ovat melko usein olosuhteiden uhreja. Harvalla on rohkeutta lähteä työpaikasta pelkästään siksi, että pomo on alaisiaan pomputtava narsisti tai epäpätevä tehtäväänsä, kenties pomolla ovat ihmissuhdetaidot hukassa tms.  Mitäpä jos pomo itse kärsii työinhosta ja haluaisi sulkeutua neuvotteluhuoneen hämärään hirttäytyäkseen katossa keikkuvaan videoprojektoriin? Silloin kun ihmisellä ei ole vaihtoehtoja, silloin pakko astuu sisään ja ennen niin miellyttävät asiat muuttuvat myrkyn vihreiksi.

Kun kaikki tappelevat villiminkkien raivolla vähäisistä pomopaikoista, puhkeaa työinho-epidemia kun koulutusputkesta valmistuneet yrittävät uida raollaan olevista hätäsisäänkäynneistä uusimmilla opeillaan iso-pomojen liiveihin. Kaikki haluavat jotain, mutta harvalla on siihen mahdollisuus. Kun työpaikkamarkkinat jämähtävät paikalleen ja vaihtuvuuden virta tyrehtyy, täyttyvät työpaikkojen neuvotteluhuoneet ja illanistujaiset henkisestä oksennuksesta, jota ei saada siivottua edes työnohjauksilla ennen kuin jo uutta työinholietettä sataa nurkkiin ja sohville.

Sarasvuosta tulee vielä mieleen sekin, että mistä hemmetistä tuo hiihtoon hurahtanut lemmenkylttien ripustelija tietää, mitä rivikansalainen työssään kokee, inhoa vai onnea, kammoa vai onnistumisen hetkiä. Oli aika, jolloin Sarasvuon vuodatukset osuivat oikeaan ja heppu pääsi rakentamaan dynastiaa, jonka tehokouluttajat kertoivat suomalaisille viisauden sanoja menestymisestä ja itsensä johtamisesta. Siinä menivät orjat ja konnat, johtajat ja työallergiset samaan menestysputkeen, jonka toisesta päästä tuli ulos outoa tuotetta nimeltä moderni johtaja. Nyt niitä opetuksen opetuslapsia istuu kaikenkarvaisissa virastoissa ja laitoksissa inhoamassa työtään koko maksetun työajan puitteissa.

Miksi hemmetissä ei puhuta siitä, että iso-päälliköt inhoavat työtään? Vai inhoavatko, olisiko mahdollisesti työstä maksettava palkka ja vuosittainen könttäkorvaus sitä luokkaa, että työoksennuskin maistuu marsipaanilta? Kun duunari dokaa, se on hoitoon ja/tai monoa persauksiin, mutta kun iso-pomo dokaa, se on hoitoa ja obligaatioita takataskuun. Miten ihmeessä iso-pomon ja duunarin dokaus, paha olo tai työinho eroavat niin oleellisesti toistaan, että toinen on globaalitalouden guru ja toinen taas marginaaliasosiaalinen toimenpiteiden kohde?

Nyt kyllä, perhanan perhana, Sarasvuolle on löydettävä uusi työpaikka jostain virastosta, jossa herra saa työinhota koko keljun alhaisen palkkansa edestä. Silloin herran sanat voisivat olla uskottavia, vai voisivatko?