Persoonallisuusnudismia kaikelle kansalle...

Olemmeko mitään ja tuleeko meistä mitään, jos meitä ei löydy googlaamalla? Eikö meillä onnettomilla ole nettipresenssiä, jolla viuhtoa liinat lepattaen ja palttoot avoinna tiedon valtateillä kaikkien nähtävillä, tunnistettavissa ja arvosteltavissa. Olenko kukaan tai mitään, mikäli en ole luonut uskottavaa avatarta persoonaani julkistamaan? Kaikki on kaupan, yksityisyys, julkisuus, kaverit ja perheenjäsenet, jopa kulahtanut kultakala kurkkupurkissa kelpaa silloin, kun ollaan koko maailman edessä näytillä. 

Ei ole mikään ihme, että mielen sairauksien määrä on lisääntynyt. Kun yrittää olla jotain mitä ei ole ja on jotain mitä ei saisi olla, hajoaa mieli ja katoaa persoonallisuus. Tyhjiä avataria tyhjille ihmisille.

Mitäpä, jos joku ei haluakaan olla kaikkien nähtävillä, online, mukana julkisuuspelissä. Onko hänellä oikeus olla olematta jotakin kaikille, edes hetken aikaa, vaikkapa vain 15 minuuttia?

Mitäpä jos joku haluaa säilyttää yksityisyytensä? Onko hän uhka nyky-yhteiskunnalle, vaarallinen vihollinen, joka tulee pakottaa, rangaistuksen uhalla, paljastamaan itsensä julkisesti? Onko tällainen vastaanhangoitteleva henkilö kytkettävä aivopesuautomaattiin, jossa hänelle pestään kivipesuohjelmalla trendikäs ja seksikäs, avoin persoonallisuus, jonka jokainen salainen ajatus on jaettavissa globaalissa nettiyhteisössä. Yhteiskuntarauhan nimissä näin on tehtävä. Persoonallisuusnudismi on nykyihmisen kastimerkki yhteiskunnissa, joissa kastijako on lailla kielletty.

Puhutaan ihmisen brändäämisestä, miksi? Työnhakija on persoonabrändi, jota eri kursseilla tuunataan yhä yksipuolisempaan suuntaan. Todellinen persoonallisuus on kasvojen takana häilyvä vaarallinen varjo, jota työnantaja saattaa kavahtaa. Kun kaikki työnhakijat brändätään, heille luodaan epäaito nettipresenssi ja heidät löytää joka pahuksen portaalista, onko kyseessä varteen otettava työnhakija vai nettimaailman hirviö, jota viisaan työnantajan tulee kavahtaa.

Miten brändätään sairaat, köyhät ja työttömät? Tehdäänkö heistä kaikista iloisia, onnellisia ja yltiöpositiivisia ihmisiä, joiden sisällä odottaa uskomaton potentiaali kurjassa ympäristössä? Eikö surulla, pettymyksellä tai epäonnistumisella saa olla kasvoja?

Naamakirjassa ja erilaisilla foorumeilla ihmiset ovat naamioineet kasvonsa feikki-persoonien taakse. Kuka enää tunnistaa aidon ihmisen kun sellaisen kohtaa?

Kaikki ihmiset eivät ole sanallisesti yhtä lahjakkaita, saati yhtä markkinointihenkisiä tai valmiita luovuttamaan itsensä persoonallisuusbrändääjän käsiin. Miksi aitous on niin pelottavaa tai kuvottavaa, ettei ihminen enää kelpaa omana itsenään?

MITÄ IHMETTÄ IHMISILLE ON TAPAHTUNUT, eikö ihminen ole hyvä omana itsenään oman elämänsä kulkijana? Ja miksi ihmeessä ihminen vapaaehtoisesti luopuu tärkeimmästä, itsestään?

Aidattakoon persoonallisuusnudistit suljetuille rannoille, kaukaisille saarille, joihin ei jaeta kuin menolippuja.

Haluan kohdata aidon ihmisen!!!!